Tällä hetkellä mulla on enemmän aikaa kun varmaan vuoteen. Ylppärit on ohi, mulla ei ole enää yhtä ainutta kurssia jäljellä koululla ja ensi-iltaviikkokin on takanapäin. Silti musta tuntuu, ettei mulla ole aikaa oikein mihinkään. Ei ole periaatteessa mitään asiaa, mitä olisi niin sanotusti pakko tehdä, mutta samalla tuntuu, että niitä olisi aivan helvetisti. Pitäisi lukea kaksiin pääsykokeisiin, valmistaa pari monologiesitystä kolmansiin, alkaa kirjoittamaan säännöllisesti, nähdä kaikkia ihmisiä joita ei tässä pyörityksessä ole ehtinyt näkemään, urheilla, suunnitella kevään yo-juhlia ja kesää, suunnitella koko helkkarin tulevaisuutta. Nämä kaikki asiat on oikeastaan mulle aika mieluisia, sellaisia, mitä oikeasti haluan tehdä. Ainut asia, mikä estää mua nauttimasta niistä, on se ärsyttävä kiireen tunne, mikä koko ajan kaihertaa takaraivossa. Ja sen tunteen vuoksi mä rupean ajattelemaan mun pitäisi-ajatuksia mä haluan-ajatusten sijaan.
Ehkäpä nämä ajatusmallit johtuvat siitä, että olen koko tähänastisen elämäni elänyt enemmän tai vähemmän pitäisi-elämää. On ollut ns. pakko mennä kouluun ja suoriutua erilaisista tehtävistä ja aikatauluista. Nyt, kun mun olisi mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, niin ne samat ajatusmallit tunkee mun mieleen, ja mukavatkin asiat alkaa tuntua pakkopullalta.
Tänään mä kuitenkin huomasin päässeeni asiassa hieman eteenpäin. Oon pyrkinyt joogaamaan ja lenkkeilemään nyt säännöllisesti, lähinnä siksi, että pääsisin sängystä ylös kohtuulliseen aikaan ja pysyisin virkeänä illan treenejä/esitystä varten (eikä pieni ryhdistäytyminen ole huono asia myöskään kesää ajatellen, haha!) Tänä aamuna lenkillä tajusin yhtäkkiä, että hei, mähän olen tässä ihan vapaaehtoisesti, mun ei tarvitse pakottaa itseäni ylös sohvalta, eikä mulla ole mikään kiire minnekään, voin halutessani tehdä vaikka kahden tunnin lenkin. Piristävää! Lenkin jälkeen, uskokaa tai älkää, kaivoin pääsykoeartikkelinivaskan esille ja luin ihan vapaaehtoisesti hyvän aikaa, tuntien oikeaa mielenkiintoa aihetta kohtaan.
Huomasin erään toisenkin asian. Se, että pitäisi-ajatukset on erittäin haitallisia inspiraatiolle. Mä olen yrittänyt viime aikoina ties kuinka monta kertaa kirjoittaa "mun on pakko"-periaatteella, ja joka kerta mä olen turhautuneena pamauttanut läppärin kiinni väsyneenä tuijottamaan tyhjää tekstiasiakirjaa tai vaihtoehtoisesti puolen sivun mittaista sheissea. Tänään mä yksinkertaisesti myönsin, että mulla on nyt meneillään inspiraatioton kausi kirjoittamisessa, joten enpähän perkele sitten kirjoita.
Ja sitten, illalla mun pyöräillessä teatterilta kotiin, pälkähti mun päähän aivan loistava idea novellia varten. Että näin.
Tämä on selvästi aivan erilainen postaus, kuin ne, mitä yleensä tänne kirjoittelen. Enemmän ehkä tällainen pääntyhjennyspostaus, mutta jos joku muukin saa tästä jotain irti niin sehän mukavaa ;)
Lähinnä vaan halusin kai sanoa, että tehkää ihmiset niitä asioita, joista nautitte, nyt tänään, eikä vasta sitten tulevaisuudessa.
On se aika siistiä tajuta yhtäkkiä, että saa saman vastauksen kysymyksiin "Mitä haluan tulevaisuudessa?" ja "Mitä tein tänään?"
Näyttelin, kirjoitin, ja vietin aikaa ihanien ihmisten kanssa.
Aika jees.
