Joku joskus kysyi multa, että mikä olisi mulle unelmarooli. Vastasin, että Wendyn rooli Hohdossa. Koen ennemmin omakseni noin yleisestikin roolihahmot, jotka kokevat jonkinlaisia ristiriitoja, kauhua tai ahdistusta, ennemmin kuin karrikoidut komediahahmot. Shelley Duvallin tulkitseman Wendyn hahmossa yhdistyvätkin edellämainitut teemat. Kauhu ja ahdistus välittyvät Shelleyn kasvoilta hysteerisinä ja raakoina, umpikujassa olevan perheenäidin painajainen välittyy katsojalle todentuntuisena. Wendyn psyykkinen hauraus on siis näkyvillä koko elokuvan ajan, joten elokuvan lopun ahdistus- ja vainoharhakohtaukset tuntuvat väistämättömältä lopputulokselta.
Itse näen, vielä selkeämmin toisella katselukerralla, The Shiningin olevan tavallaan "Anti-American-dream". Kaikki ainekset amerikkalaisen perheidyllin romahtamiseksi ovat kasassa perheenisän tavoitellessa unelmaansa, ja nämä olosuhteet yhdistettynä jo valmiiksi hiukan maanisiin henkilöhahmoihin johtavat arvattavaan lopputulokseen. Yhteiskuntakritiikin voi nähdä esimerkiksi kylpyhuonekohtauksessa, jossa länsimaisen kauneusihanteen mittapuulla kaunis nainen nousee kylvystä, mutta Jack-isän koskettaessa naista tämä muuttuu vanhaksi, rupsahtaneeksi ja mädäntyneeksi ruumiiksi. Danny-pojan vaatevalinnat voi myös nähdä Amerikka-ironiana: painajaismaisten kohtausten keskellä hänellä on päällään muun muassa Mikkihiiri- ja Apollo USA-paidat.
Overlook-hotellin tapahtumat nähdään elokuvassa jatkumona, sillä päähenkilöitä riivaavat edellisten asukkaiden väkivaltaiset kuolemat. Myös loppupaljastus tukee ajatusta, että tapahtumat ikään kuin toistavat itseään uudelleen ja uudelleen. Veritekojen trauma jättää itsestään jäljen paikkaan ja ihmiseen. Jatkumo-ideaa tukee myös isän ja pojan hahmojen samankaltaisuus. Periaatteessa yhtäläisyydet voisi tulkita siten, että molemmat hahmot edustavat Jackia ikään kuin eri elämänvaiheissa.
Väistämättä on pakko vielä palata näyttelijäsuorituksiin. Jack Nicholsonin suorastaan legendaarinen hahmo on tottakai loistava, mutta tunnustusta täytyy antaa myös Dannyä näyttelevälle Danny Lloydille. Useiden lapsinäyttelijöiden teennäisyys ei todellakaan vaivaa Lloydia, päinvastoin, hän rakentaa roolihahmonsa uskottavammin kuin monet aikuiset jenkkitähdet. Lloyd ei sorru ylilyönteihin vaativasta roolistaan huolimatta, vaan hahmo on yhtä aikaa haavoittuva ja piinaava. Osa kunniasta kuuluu toki ohjaaja Kubrikille, joka on ehdottomasti onnistunut myös lapsinäyttelijänsä ohjaamisessa.
Jack Nicholsonin elekieli on the Shiningissa suorastaan uskomatonta. Vaikka ilmeet ovat paikoin ylivedettyjä, Nicholson tekee sen tyylikkään, hyytävän maanisella tavalla. Toisaalta Nicholson myös osoittaa kykenevänsä vähäeleisyyteen: kohtaus, josta yllä oleva kuva on, on mielestäni elokuvan hienoimpia kohtauksia niin näyttelijäntyön kuin dramatisoinninkin kannalta. Kohtauksessa kuvataan jackin kasvoja yhteen ilmeeseen jähmettyneenä, kun hän tuijottaa ulos ikkunasta, ja taustalla soi dramaattinen musiikki. Nicholson kertoo yhdellä ilmeellään koko roolihenkilönsä henkisen tilan, joka keikkuu hulluuden ja tiedostamisen rajalla. Kohtaus valmistaa katsojaa hyvin elokuvan loppua varten: katsoja ymmärtää, että Jack on kykeneväinen lähes mihin vain.
Ohoh, tulipas taas hehkutettua. Loppuun pistän vielä yksinkertaisuudessaan ehkä yhden hienoimmista trailereista jonka oon nähnyt. Varoituksen sananen, kyseessä on brutaalihko pätkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti